Unelmista ja valtameristä

Meret, järvet, joet, lähteet - vesi on kautta aikain ollut ja tulee aina olemaan monen taiteilijan inspiraation lähde.

Prologi

Ihanan, vanhan Pieni talo preerialla - tv-sarjan eräässä jaksossa kerrotaan nuoren Dylanin suuresta unelmasta: nähdä valtameri. Dylan on kuullut, että valtameri on kaunis, ja kuvataiteilijana hän inspiroituu kauneudesta. Tyynimeri vain on toivottoman kaukana keskilännen Walnut Grovesta - mahdoton haave teini-ikäiselle pojalle, joka on sairaalloinen ja tulisi pian menehtymään leukemiaan. Ystäviensä Lauran ja Albertin kanssa hän ei voi luovuttaa ja saa kuin saakin nähdä valtamerensä ennen kuolemaa.

Olen nähnyt valtamereni

En muista koskaan erityisesti unelmoineeni ulkomaanmatkoista tai meriseikkailuista, mutta olen saanut molempia. Luonto ja kulttuurit eri puolilla maailmaa ovat tarjonneet nähtävilleni valtavasti kauneutta ja värejä, suuruutta ja pienuutta, haurautta ja voimaa, elämää ja kuolemaa. Valtamereen laskeva aurinko on maalannut mieleeni sävykkäitä kuvia, jotka toivon muistavani ikuisesti. Olen nähnyt miljoonat tuikkivat tähdet unensinisellä taivaalla meren yllä, olen katsellut täysikuun heijastuksia mainingeilla. Aallot ovat keinuttaneet minut uneen purjealuksella ja lasipohjaiset veneet avanneet silmilleni vedenalaisen maailman. En olisi lapsena edes osannut unelmoida sellaisesta.

Atlantin valtameri

Kun näin Atlantin valtameren ensi kertaa, olin nuori morsian häämatkallaan. Ennen avioliiton solmimista olin hajottanut minuuttani eräänlaisella kaksoiselämällä: toisaalta olin varma, että olen rakastunut elämäni mieheen, toisaalta pelkäsin - järjen ääni - tekeväni elämäni virheen. Kuinka voisin tietää, tulemmeko kasvamaan yhdessä samaan suuntaan, jaksammeko tukea toisiamme vaikeina hetkinä ja osaammeko antaa toisillemme anteeksi? Rakastin miestä, joka sai minut tuntemaan itseni rakastetuksi ja oloni turvalliseksi. Silti pelkäsin jonkin liikuttavan perustuksiani samaan tapaan, kuin rantaan lyövä aalto imee hiekkaa vedessä seisovan alta; tiedän seisovani tukevasti molemmin jaloin, mutta hiekan valuessa uusi aalto saa minut horjahtamaan. Kun sitten yritän lähteä liikkeelle, en enää luota omien askelteni vakauteen. Elämäni seuraava aalto on viemässä minua tuntemattomille merille, mutta luotanko itseeni tarpeeksi?

Tyynimeri

Amedéen majakkasaari Uudessa Kaledoniassa keskellä Tyyntämerta vuonna 2002. Olin sairastanut jonkin aikaa vaikeaa masennusta ja tällä matkalla olen vielä toipilas. Olen vähätellyt ja inhonnut itseäni, murehtinut pitkät synkät yöt, tuntenut itseni tarpeettomaksi ja kyvyttömäksi, ajoittain vihannut koko maailmaa. Itseluottamukseni on ollut täysin kateissa, enkä enää tunne itseäni. Tämä matka toiselle puolelle maapalloa vie minut tarpeeksi kauas kotona ahdistavista ajatuksista niin, että huomaan olevani taas elossa.

Pikkuruisella saarella Tyynimeri todella ympäröi. Olemme matkanneet tänne meren keskelle pääsaarelta veneellä lähes tunnin matkan. Australian rannikolle lännessä on matkaa yli 1400 kilometriä. Uusi Seelanti on etelässä yli 2000 kilometrin päässä ja Etelä-Amerikka yli 12000 kilometrin päässä valtameren toisella rannalla. Majakan huipulta näen saarta ympäröivän turkoosin matalikon ja yhden maailman upeimmista koralliriutoista. Kauempana meri on ultramariinin sininen eikä silmä erota, missä meri muuttuu taivaaksi. Majakasta katsoen Tyynimeri näyttää rauhalliselta - rannaton ulappa ei vello eikä aaltoile, silmä ei erota vaahtopäätä tai kaukana kohoilevaa maininkia.

Voisin elää omassa majakassani, joka on suojaisa ja ulkopuolelta kaunis. Paksujen seinien hämärästä katsottuna ulkona näyttäytyisi kirkkaus. Ellen luota itseeni niin, että uskaltaudun ulos kivisestä tornistani, en voi elää valossa. Laskeudun portaat ja huomaan, että tuuli ulkona lennättää hienoa, valkoista hiekkaa silmiini, lämpimän meriveden hyväilemät jalkani haavautuvat korallien rosoista ja piikeistä, aurinko polttaa ihoni rakoille ja myrkyllinen korallikäärme piilee pensaikossa. Aallokko ja merivirrat ovat petolliset.

Kotiin palattuamme tajuan, että matalikot, tuulet ja aallot ovat yhä vastassani. Piikikkäät ja myrkylliset ajatukset voivat yhä tulla mieleeni, omasta päästäni tai sen ulkopuolelta. Niin tulee aina olemaan. Meri ympärilläni ei aina ole sitä, miltä se näyttää - ja mitä kauemmas uin, sitä petollisemmiksi virtaukset käyvät. Pysyäkseni kurssissa tarvitsen majakan loiston, joka ohjaa minua. Vaikka en olisi muurien ympäröimä, voisin kulkea turvallisesti pitämällä katseeni valossa.

Intian valtameri/Atlantin valtameri

Viisi vuotta myöhemmin seison Afrikan eteläisessä kärjessä jyrkänteellä, jonka kohdalla Atlantin ja Intian valtamerten ajatellaan kohtaavan. Paikka on kallioinen ja tuulinen, meri tyrskyinen ja ilma kolea. Kapuammepa rinnettä ylös tai alas, en näe eroa merten välillä - vesi velloo samalla tavoin idässä, lännessä ja etelässä. Jyrkänne kohtaa meren suorana ja ylpeänä eikä anna periksi sitä vastaan iskeville tyrskyille. Onko tässä todellakin paikka, jossa valtameret kohtaavat - vai sittenkin paikka, jossa yksi suuri meri jakautuu, eriytyy? Onko vesien juuri tässä otettava oma tilansa, näytettävä luonteensa, käännettävä merivirtansa eri suuntiin, toisen itään, toisen luoteeseen?

Pari edellistä vuotta olen elänyt kuin kahden omaa tilaansa ja muotoaan hakevan valtameren ristiaallokossa. Katson myrskyä omalta jyrkänteeltäni, mutta välillä saan osani koleista tuulista ja kastelevista tyrskyistä ja odotan peläten, mistä suunnasta nousee seuraava hyökyaalto. Haluaisin nähdä vesien tyyntyvän ja tyrskyjen rauhoittuvan, mutta niin ei pitkänkään odotuksen jälkeen käy. Tunnen itseni pieneksi ja voimattomaksi. Lopulta ymmärrän, että vaikka suolaiset vedet vellovat ympärilläni, minä selviydyn pysyttelemällä kalliollani.

Epilogi

Lapsena olin Odysseiaksi nimetyn jakson lopussa hämmentynyt. Dylanin unelma toteutui, mutta elämä päättyi. Hän sai nähdä sädehtivän valtamerensä kauneimmillaan, mutta ei maalannut enää ainuttakaan taulua. Oliko tarinan loppu onnellinen? Oliko unelmointi turhaa?

Valtameri symboloi pojalle kauneutta, jota maalaamalla hän loi iloa elämään. Ymmärrän nyt, että valtameri symboloi kokonaista elämää. Epävarmuuksistani, peloistani, ahdistuksistani ja heikkouksistani huolimatta valtamereni on kaunis. Minä elän.

Palautelomakkeella voit kertoa halutessasi yksityisesti, mitä mietteitä juttu herätti. Alla lisätty Facebook-kommentti on aina julkinen.