Tarinallinen makuja ja tuoksuja. Koska ihmisellä on muisti ja mielikuvitus, pyrkivät tarinoiden lukijat aina luomaan miljööstä ja henkilöistä omaan kokemuspiiriinsä istuvat mielikuvat. Kirjoittaja voi toki yrittää lukijaa omilla keinoillaan johdatella, mutta tuoksu- ja makumuistot ovat niitä, jotka ovat painuneet syvimpään ytimeemme ja kytkeytyvät vahvimmin tunteisiimme. Toivon, että tunnet ne jopa herkullisina aistimuksina seuraavaa tarinaa lukiessasi!

Melko täydellinen illallinen

Röyhelöiseen essuun sonnustaunut nainen — kutsuttakoon häntä tässä tarinassa kokiksi — raottaa padan kantta. Tuntien hauduttelun kypsyttämä, mehukas kosteus on tiivistynyt pisarapilveksi, joka karkaa nyt höyrynä hellasyvennykseen. Tuoksumolekyylien kimara leijailee kokin hajureseptoreihin ja huumaa kypsällä täyteläisyydellään: lykopeenin kirpakalla pehmeydellä, timjamin rohkealla aromaattisuudella, sienien uhkealla umamilla. —Mmmm, hän tuoksuttelee silmät suljettuina.

Sitten hän pyöräyttää kauhaa punertavassa liemessä. Noruva neste on sekä sopivan tahmeaa että sopivan juoksevaa. Siitä irtoaa häivähdys savukyljen tummaa aromia. Pienet palleroiset herkkusienet pulikoivat mureiden kanapalojen kyljessä ja löyhyttelevät liemen tammista tanniinisuutta kuumissaan. Että tähän aikaan vuodesta näin viehkeitä sieniä, kokki ihailee.

Ja se väri. Koko komeus on pukeutunut kultaiseen kupariin, sellaiseen jonka rapea kanannahka on imenyt itseensä jo paistinpannulla pyörähtäessään kuplivassa voissa. Lähestulkoon täydellistä. Ehkä jopa täydellisintä ikinä. Eihän sitä vielä tiedä, mutta tästä voisi alkaa vaikka loppuelämän kestävä matka. Vähän kuin ihmisen historian uusi alku.

Padan kansi saa painua takaisin paikoilleen. Kokki vilkaisee kelloa. Aamulla hän on herännyt pieneen jännitykseen vatsanpohjassa jo melko varhain, mutta päivä on mennyt nopeasti. Pian nautittavan illallisen vuoksi hän on noussut aamupäivällä pyöränsä selkään ja polkenut aina kaupungin keskustaan saakka. Näin suloista, hengittävää ja sopusuhtaista luomukananpoikaa kun ei saa lähikaupasta. Samalla reissulla hän oli poiminut torilta mukaansa jauhoiset perunat, tuoreet yrtit ja ne sievät sienet. Ruokajuomaksi valitun viinin on puolestaan alkoholiliikkeen asiantunteva myyjä vakuuttanut juuri sopivaksi makupariksi täyteläiselle kanapadalle; se olisi nuorekas, hivenen leikkisä eikä liian mineraalinen, on myyjä painottanut.

Kattaus. Huoneen ainoan ikkunan eteen sijoitetulle ruokapöydälle on nostettu valmiiksi lasit, lautaset ja aterimet, mutta pöytää ei ole vielä katettu. Ensin pitäisi valita pöytäliina.

Ei kokilla oikeasti ole kuin kaksi liinaa, joista valita. Useimmiten pöydänkansi on suojattu vain pikkutableteilla, joilta muruset on helppo ravistella. Mutta nyt tarvittaisiin oikea pöytäliina. Toinen on paksua, vaaleaa pellavaa. Sen hän on perinyt isotädiltään. Täti on nuorena valmistanut kapiolakanansa ja liinansa ajan tapaan, muttei mennytkään koskaan naimisiin. Kapioarkussa levänneet, käyttämättä jääneet liinavaatteet oli jaettu hänen jälkeensä sukulaisille. Tämä liina on kyllä kaunis, yhä melkein käyttämätön ja hienoa käsityötä.

Toinen on ostettu käytettynä kirpputorilta, mutta se on merkkitavaraa. Graafinen valko-oranssi kuvio tuo mieleen 70-luvun, mikä ei kai haittaa, koska sehän on nyt muodikasta. Liinan reunaan on painettu valmistajan nimi. Jos sen sattuu huomaamaan, saa viimeistään käsityksen liinan korkeasta laadusta, ellei sitä muutoin tunnista. Tämä on löytö, eihän se kirpputorilla edes maksanut kovin paljoa. Sitä paitsi, oranssi on hänen lempivärinsä. Mutta sopiiko sen räväkkyys tälle illalliselle, siinäpä kysymys.

Kristalliset viinilasit, hennosti lilahtavat lautaset ja hopeiset kynttilänjalat valkoisine kruunukynttilöineen saavat kokin valitsemaan pellavaisen. Juhlavampi kokonaisuus tuntuu nyt oikealta, eikä kuitenkaan liian hienolta. Onhan ikkunakin, jonka ääreen illallinen katetaan, somistettu käsinvirkatulla pitsikapalla — se oli ollut ikkunaan ripustettuna jo hänen muuttaessaan tähän vuokra-asuntoon. Nyt se sopii täydellisesti tunnelmaan, samoin kuin keskilattialle sijoitettu koristeellinen pyöreä matto. Torimummo oli joskus myynyt sen hänelle melkein väkisin, ei päästänyt, ennen kuin hän suostui ottamaan kojun viimeisen maton mukaansa ja maksamaan siitä pyydetyn, halvan hinnan. Hinta kattoi tuskin materiaalikustannuksia. Mutta onneksi se nyt oli siinä, keittiön keskilattialla, sievänä ja somana kaunistamassa sinällään karuhkon yläkerran huoneen harmaata lautalattiaa.

—Olikohan tämä sittenkään hyvä ajatus, kokki mietiskelee ääneen asetellessaan kattausta. Eihän hän ole edes mikään oikea kokki. Ja ehkä heillä ei olisikaan mitään puhuttavaa. Illasta tulisikin vaivaannuttava. Ehkä hän pitkästyisi. Tai mies pitkästyisi. Entä jos he eivät pitäisi lainkaan toistensa seurasta? Eivät haluaisi nähdä toisiaan enää koskaan? Kuin eivät olisi ikinä tavanneetkaan? Ei alkaisikaan ihmisen uusi historia, vaan vanha jatkaisi itsensä kuolettavaa toistamista. Nolous seuraisi häntä aina, kun he tämän jälkeen vahingossa joskus näkisivät toisiaan. Voihan Coq au vin!

Mutta näin keskittyneesti ja huolella hän ei ollut kyllä ikinä ennen kokannut. Ehkä vaivannäkö riittäisi kohtuulliseen iltaan, viini rentouttaisi ja puhuttavaakin olisi. Musiikkia voisi laittaa soimaan, luoda tunnelmaa. Kai kirjoista tai elokuvista voisi keskustella? Taiteesta ylipäätään? Onhan siinä toki riskinsä; taideasiat, makuasiat. Mutta tämä legendaarinen ruokalaji ei onnistuessaan voisi mitenkään tuottaa pettymystä. Ainakin jokin olisi niin kohdallaan kuin voi olla. Kokattu sydämellä.

Kymmentä vaille seitsemän kokki kääntää lieden ja uunin pois päältä. Padan hän antaa vielä jäädä hellalle lepäämään, mutta folioon käärityt perunat hän nostaa uunipelliltä tarjoilukulhoon. Toivottavasti mies ei ole myöhässä. Onhan kulho lämmin?

Aiemmin jääkaappiin valmisteltu alkusalaatti saa vielä höysteekseen lorauksen sitruunaista vinegretteä. Eikä hän ole unohtanut jälkiruokaakaan, se odottaa pieniin jalallisiin lasikulhoihin annosteltuna. Vaniljainen vanukas on tosin ostettu valmiina, mutta hän ei ole vielä päättänyt, paljastaako tämän seikan miehelle. Sokeroiduilla puolukoilla ja kinuskisella kastikkeella koristeltuna se näyttää kuitenkin aika itsetehdyltä.

Viimeinen kurkistus pataan ennen essun riisumista. Sydämessä läpättää vähän. Tuoksut, värit, koostumus — ei hän tämän parempaan pystyisi. Kaikki on niin valmiina tämän ihmisen uudelle historialle.

Kokki riisuu näppärästi esiliinansa samalla, kun käännähtää päin huoneen kulmaan sijoitettua korkeata kaappia. Puisen kaapinoven sisäpuolella on ripustuskoukku essulle. Kaapin hyllyt puolestaan on täytetty jauhoilla, hiutaleilla, sokereilla, säilykkeillä ja muilla tarpeilla, jotka säilyvät pitkään huoneenlämmössä.

Samalla hetkellä, kun ovikello soi, ripustaa hän essunsa ovikoukkuun ja sulkee kaapinoven. Silmäkulmassa vilahtaa mustakantinen lasipurkki, jossa on koristeellinen, ranskankielinen etiketti. Kokki säpsähtää. —Hillosipulit! Olen unohtanut hillosipulit!

Palautelomakkeella voit kertoa halutessasi yksityisesti, mitä mietteitä juttu herätti. Alla lisätty Facebook-kommentti on aina julkinen.