Mitä tapahtui, kun superkuu nousi taivaalle koronakeväänä 2020.

Superkuun yönä

Siveltimeen en tartu. Sanat olkoot minun siveltimeni.

Mitä tapahtuu keväisenä yönä, kun illalla - juuri ennen nukkumaanmenoa - täysikuu katsoo minuun. Vai katsonko minä ensin siihen, en muista. Se kuitenkin katsoo minuun, minuun yöpuvussani ja villasukissani, katsoo ja sanoo: "Tänä yönä olet minun, eikä sinua väsytä. Voit valvoa ja olla kanssani aina aamunkoittoon asti." Ja minä uskon kuuta.

Ensin menen vuoteeseen, luen tuokion iltakirjaani, lausun rukoukseni ja asettelen tyynyni sekä peitteeni. Silmänikin suljen ja odottelen unta. Mutta täysikuu on oikeassa: tänä yönä en nukkuisi. Täysikuu on vailla seuraa.

Nousen hiljaa ylös ja hiivin ulos. Suurten rantakuusien takaa kaakosta kajastaa hopeinen hahmo, mutta sitä en näe heti. Näen sillan järven pinnalla, kuun sillan. Se ylittää koko järvenselän, vastarannalta alkaen aina siihen kaislikkoon asti, josta keväisin pyydetään ensimmäiset hauet. Se on leveä kuin valtatie. Ja sen loiste, se on käsittämätön. Jos tarttuisin siveltimeen ja yrittäisin sitä maalata, ei väriksi riittäisi hopea tai kulta. Siihen tarvittaisiin jotakin muuta - ehkä timantteja. Mutta timantteja ei paletistani löydy. Siksi en tartu siveltimeen.

Jokin yksinäinen yölaulaja vielä ääntelee vähän, kuulen sen kaukaa. Mutta tähän taianomaiseen yön valoon kuuluu hiljaisuus, siksi en oikeastaan kuule lintuakaan. Maailma on aivan hiljaa.

Huopa harteillani alkaa tuntua ohuelta. Viimeinen vilkaisu taivaalle on täynnä tähtien kirkkautta: yläpuolellani Otava, katse siitä ylös Pohjantähteen, Pienen Karhun alaosa jää pilvien peittoon. Mutta kuu, se voittaa. Se nousee metsän ylle ja maalaa valoonsa koko eteläisen maiseman. Ja se on suuri. Superkuu.

Siirryn sisälle. Olohuoneen suurista ikkunoista näkee järvelle. Kuu ei näy siihen, mutta se osa järvenselästä, joka väreilee tuulen mukana, osuu sen valoon ja loistaa kristalleina. Järvenselän tuuleton puolisko on aivan musta. Kuva on vailla värejä. Vain mustavalkoista, valoa ja pimeyttä. Rantapuista erottuvat koivujen valkoiset rungot ja havupuiden mustat hahmot - en osaa sanoa, mustiako vai tumman sinisiä. Niiden välistä pilkottaa yötaivas vahvassa indigossa ja preussissa.

Kuu on oikessa: minua ei väsytä. Avaan radion. Samalla kun seuraan kuun kulkua metsän yllä, ihmettelen tätä olotilaa. Rento, rauhallinen, kiitollinen. Saan katsoa keväistä yötä eikä minua väsytä. Milloin viimeksi olen kuunnellut radion yömusiikkia?

Välillä nousen sohvalta ja katson pohjoisen suuntaan. Taivaalla on hento kajastus. Tarkkailen hetken, revontuletko? Ei, se on vain tulevan aamun ensimmäinen ilmoitus. Täältä tulen turkoosina, pinkkinä ja purppuraisena. Odottakaahan vain.

Ja minä odotan. Odotan, kunnes kuu väistyy ja aurinko on nousemaisillaan. Mustavalkoinen kuva muuttuu värilliseksi, pimeä muuttuu valoisaksi. Asettelen tyynyni sekä peitteeni, suljen silmäni. Uneni ovat värillisiä.

Palautelomakkeella voit kertoa halutessasi yksityisesti, mitä mietteitä juttu herätti. Alla lisätty Facebook-kommentti on aina julkinen.

9.5.2020 "Maalasit hienon taulun! Olet syvältä tunteva ihminen!" -Nimimerkki Äiti mama

9.5.2020 "Hieno teksti, yön maaginen tunnelma välittyy vahvasti. Kiitos."  -Nimetön