Osallistun silloin tälllöin kirjoituskilpailuihin saadakseni inspiraatiota kirjoittamiseen. Tämä teksti oli mukana Kirjoittajayhdistys Paltta ry:n novellikilpailussa keväällä 2025, mutta ei 474 kirjoittajan joukossa yltänyt finaaliin. Tekstissä on blogini seuraajille tuttuja pätkiä eräästä aikaisemmasta, tosipohjaisesta kirjoituksestani, mutta muilta osin henkilöhahmot, miljöö ja tapahtumat ovat tyystin keksittyjä.

Kuin meri kuutamolla

—Komea paatti, sanoo hoitaja ja pyyhkäisee lipastoa ohikulkiessaan. 
Sängyn laidalla istuva vanhus vilkaisee lipaston päällä lepäävää pienoismallia.
—Niin on. Minun mies sen teki.
—Olikos hän nuorena merillä?
—Jaa merillä, ei. Tehtaalla se oli.

Hoitajalla ei oikeastaan ole aikaa jäädä ihailemaan pienoismallin yksityiskohtia, mutta ehtii hän silti huomata melkein kaiken: eri puulajeista veistetyn koristeellisen rungon ja sen kiiltävän lakkapinnan. Pienet pyöreät ja isommat nelikulmaiset, lasitetut ikkunat. Ohuella siveltimellä maalatut pikkutarkat koristelut. Mastot ja niiden siistein pistoin ommellut purjeet, hieman kellastuneet. Kaikki kauniisti punotusta köysistöstä aluksen kannella lepäävään pikkuruiseen välineistöön on huolellista kädentyötä.

—Miehesi oli taitava käsistään, huutelee hoitaja nyt keittokomerosta viruttaessaan pöytäriepua hanan alla.
—Oli, vastaa vanhus ikkunan takana seisovaan lumiseen kuuseen tuijotellen. —Tunsitko sinä sen?
—Ai minkä?
—Sen minun miehen.
—En tuntenut. Kuvia olen nähnnyt, mutten koskaan tavannut, hoitaja vastaa ja vetää jo takkia päälleen. —Kuule, huomenna taas nähdään!

Kastaessaan varpaansa ensi kertaa valtamereen oli vanhus ollut nuori morsian häämatkallaan. Avioliittoa solmittaessa hän oli rakastunut, mutta epävarma. Osaisiko hän rakastaa? Millaiseksi tulisi kasvamaan ihmisenä? Jaksaisiko tukea toista vaikeina hetkinä, osaisiko antaa anteeksi? Kykenisivätkö he kasvattamaan tulevia lapsiaan yhdessä, samaan suuntaan? Hän oli tehnyt päätöksen, vaikka järjen ääni ripotteli ympärille kysymysmerkkejä: ethän vain ole tekemässä elämäsi suurinta virhettä?

Matkapäiväkirja: Atlantin valtameri
"Astun rannan hiekalta viileään veteen, kahlaan polviani myöten ja seisahdun. Edessäni kimaltelee rannaton, suolainen meri. Mitä pidempään seison paikallani, sitä syvemmälle hiekkaan varpaani uppoavat. Jokainen rantaan lyövä aalto tuntuu imaisevan viimeisimmän jalansijani mukanaan, vievän kuin perustukset mennessään. Luulen seisovani tukevasti, mutta suolaisen veden keinahtelu syventää jalkaterieni ahdinkoa. Vesi on liian viileää uimiseen. Tahdon kuivalle maalle.

Olen onnellinen, olenko? Nämä epävarmuuden tunteet vaivaavat minua. Jos elämä on kuin meri, kuten kuulen sanottavan, onko sillä vakaata pohjaa? Onko se jatkuvaa aaltoilua ja upottavaa hiekkaa? Auringonkiloa kimaltavaa, mutta pohjattomuudessaan pelottavaa."

Aamuvuoro

—Kuinkas nukuit, hoitaja kyselee samalla, kun auttaa vanhukselle päivävaatteita. Ikkunasta pilkottava taivas on talvenharmaa.
—Hyvinhän minä. Aikaisin heräsin.
Puurot ja kahvit, verensokerin mittaus ja aamulääkkeet. Aamukäynnillä ei juuri muuta ennätä. Asunnossa näyttää siistiltä ja viihtyisältä, lounaskin on tänään valmiina jääkaapissa. Vanhus näyttää virkeältä, mutta ajatuksiinsa vaipuneelta. Eiköhän tuo päiväkäyntiin saakka pärjäile.

Käsi jo ovenkahvalla on hoitaja lähdössä, kun kääntyy vielä tervehtimään vanhusta. Tämä on noussut jalkeille ja vetänyt tuolin esiin ruokapöydän vierelle. —Minulla on sinulle lahja, vanhus sanoo.
—Ai lahja? Miten sinä nyt sellaisia?
—Istu, osoittaa vanhus tuoliin. Hoitajan tekee mieli vilkaista kelloa, mutta malttaa. Hän astuu eteisestä takaisin huoneeseen ulkovaatteissaan ja talvikengissään. Nahkakäsineet ovat toiseen käteen puristettuina niin, että niiden sormet sojottavat ylöspäin. Kun hoitaja istahtaessaan laittaa kädet syliinsä päällekkäin, on kuin hän pitelisi rumaa kukkakimppua.

Vanhus asettuu seisomaan yksiön keskilattialle, pyöreälle kukkakuvioiselle matolle. Lipasto pienoismalleineen on hänen takanaan kuin lavasteena. Hänen hieman kumara selkänsä ojentuu ja koukkuun painuneet polvensa oikenevat niin, että hän näyttää tavallista itseään suuremmalta. Hoitaja ei huomaa, että hänen vanhukselle pukemansa päivävaatteet ovat oikeastaan aika rumat ja istuvat tämän päälle huonosti. Hän lumoutuu siitä, miten vanhuksen leuka nousee ensin ryhdikkäästi ja sitten katse kiinnittyy kaukaisuuteen samalla, kun oikea käsivarsi ojentuu sirosti etuviistoon. Asento muistuttaa voimistelijan tai tanssijan alkuasentoa juuri ennen kuin esityksen musiikki alkaa soida. Hoitajalle tulee kuuma, hän riisuu päähineensä ja laittaa sen viereensä pöydälle. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vanhusta näin. Näin kokonaisena.

—En tahtois ma touhuun ihmisten ja en tahtoisi yksin olla, alkaa vanhus lausua. Hänen sanoissaan on tunnetta, vaikka äänessä kuuluu hauraus. Hoitajan mielessä välähtää muisto nuoruudesta; olen kuullut tämän. Selkää pitkin valuu hikinen noro. Muistossa on sekaisin teini-iän iloa ja tuskaa, hukassa olemista ja itsensä etsimistä.
—Minun mieleni, lausuu vanhus, ja pitää pitkän tauon. —On niin kummallinen, jatkuu runo tovin hiljaisuuden jälkeen, —kuin meri kuutamolla.
Kuinka painokas onkaan meri, kuinka kirkas sitä valaiseva täysikuu. Lausujan katse nousee sanojen mukana kaukaisuuden tummilta aalloilta pitkin kuunvalon siltaa tähtikirkkaalle yötaivaalle. Eteen ojennettu kämmen kohoaa hieman ja pysähtyy patsasmaiseen ylväyteen.

Sitten vanhuksen katse palaa toviksi hetkeen, hänen kasvoilla vilahtaa ujo hymy ja polvet niksauttavat niiauksen niin kuin pienenä. Hoitaja taputtaa käsiään, mutta nahkainen kukkakimppu hänen kourassaan vaimentaa aplodit hiljaisiksi tussahduksiksi.
—Kiitos, kiitos paljon, hän sanoo. —Se oli kaunista. Nyt on mentävä. Olipa ihana lahja. Olipa se.
—Kansakoulun lukukirjasta, mumisee vanhus hoitajan perään.

He olivat saapuneet pienelle saarelle keskellä Tyyntämerta. Nainen oli toipilas. Hän oli vähätellyt ja inhonnut itseään, murehtinut pitkät synkät yöt, tuntenut itsensä tarpeettomaksi ja kyvyttömäksi. Ajoittain hän oli vihannut koko maailmaa.

Tämä matka toiselle puolelle maapalloa toi hänet kauas, mutta oliko se tarpeeksi? Kaikki haaveet, toiveet ja unelmat tuntuivat hävinneen hänen tyhjään syliinsä. Voiko tällaisesta ahdistuksesta ikinä päästä; päästäisikö se koskaan irti tai voisiko siitä itse päästää?

Matkapäiväkirja: Tyynimeri
"Pikkuruisella majakkasaarella meri ympäröi meitä joka puolelta. Matkasimme tänne pääsaarelta nopealla veneellä ja silti matka kesti lähes tunnin. Lähimmille mantereille etäisyys mitataan tuhansissa kilometreissä. Etelä-Amerikka on tämän valtameren toisella rannalla.

Majakan huipulta näen saarta ympäröivän matalikon ja koralliriutan heleän turkoosina. Kauempana meri on ultramariinin sininen eikä silmä erota, missä vesi muuttuu taivaaksi. Täältä katsoen Tyynimeri on kuin nimensä: sen rannaton ulappa ei vello eikä aaltoile, silmä ei erota vaahtopäitä tai kaukana kohoilevaa maininkia. Aurinko maalaa koko maiseman valolla.

Minä elän kuin majakassa; kivinen ulkokuoreni näyttää vahvalta ja valkealta, mutta sisälläni on pimeää. Kosteaan ja tunkkaiseen hajuun olen turtunut. Ulkona näyttäytyy kirkkaus. Jos en uskalla ulos kivisestä tornistani, en voi elää valossa.

Laskeudun portaat ja huomaan, että tuuli ulkona lennättää hienoa, valkoista hiekkaa silmiini, lämpimän meriveden hyväilemät jalkani haavautuvat rosoisista koralleista, suloisesti lämmittävä aurinko polttaa ihoni rakoille ja raidallinen korallikäärme piilee pensaikossa. Aallokko ja merivirrat ovat petolliset.

Palattuamme matkalta tajuan, että matalikot, tuulet ja aallot ovat yhä vastassani. Piikikkäät ja myrkylliset ajatukset valtaavat yhä toisinaan mieleni. Niin tulee aina olemaan. Meri ympärilläni ei aina ole sitä, miltä se näyttää - ja mitä kauemmaksi uin, sitä petollisemmiksi käyvät virtaukset. Pysyäkseni kurssissa tarvitsen majakan loiston, joka ohjaa minua. Vaikka en olisi muurien ympäröimä, voisin kulkea turvallisesti pitämällä katseeni kohti valoa. Olenhan tänään elossa ja hengitän."

Vapaapäivä

Hoitaja kävelee rantatietä ja nauttii auringon paisteesta. Ensimmäinen keväinen tuulahdus. Sataman laitureissa vielä talviteloilla olevat vanhat höyrylaivat tuovat jostakin syystä hänen mieleensä asiakkaan, sen vanhuksen, lipaston päällä nököttävän pienoismallin. Purjealus, kolme mastoa. Kuunariksiko sitä kutsutaan? Satoja solmuja, punoksia, pistoja ja siveltimen vetoja. Rungon ja kansirakenteiden eri puulajit: vaaleaa kuin kotoinen kuusi, ruskeaa kuin kaukaasialainen tiikki, punertavaa kuin mahonki. Missä kasvaa mahonki? Perhe odottaa, täytyy kiirehtiä. Miltä tuntuu, kun kukaan ei odota? Kaupan kautta, päivällistarpeet. Miltä tuntuu, kun ei enää muista syödä? Tuoksuu tuoreelle leivälle. Kuinka kauan tämä tuoksu tuo mieleen kodin, äidin ja suuren kivisen leivinuunin? Miltä tuntuu, kun muistotkin katoavat? Hei, se runo oli muuten Eino Leinoa.

Vanhus oli keski-ikäinen, jaloillaan mutta eksyksissä. Työ, perhe, vapaa-aika. Perhe. Lapsia ei tullut. Suku oli perhe, mutta ei ole enää. Se repeytyi riitoihin, pitääkö olla jonkun puolella? Nainen yritti olla kaikkien puolella. Työ. Yritti tehdä parhaansa, olla tarkka ja täsmällinen, pitääkö kaikille olla kiltti? Nainen yritti olla kaikille kiltti. Vapaa-aika. Teatteria, musiikkia, kirjallisuutta. Pitääkö suorittaa? Nainen yritti. Kuinka kauan voi olla eksyksissä, ennen kuin suoritus hajoaa?

Matkapäiväkirja: Intian valtameri/Atlantin valtameri
"Seison Afrikan eteläisessä kärjessä jyrkänteellä, jonka kohdalla Atlantin ja Intian valtameren ajatellaan kohtaavan. Paikka on kallioinen ja tuulinen, meri tyrskyinen ja ilma kolea. Kapuammepa rinnettä ylös tai alas, en näe eroa merten välillä - vesi velloo samalla tavoin idässä, lännessä ja etelässä. Jyrkänne, jolla seison, kohtaa meren suorana ja ylpeänä eikä anna periksi sitä vastaan iskeville tyrskyille. Onko tässä todellakin paikka, jossa valtameret kohtaavat - vai sittenkin paikka, jossa yksi suuri meri jakautuu kahdeksi, eriytyy? Onko vesien juuri tässä otettava oma tilansa, näytettävä luonteensa, käännettävä virtansa eri suuntiin, ja samalla sekoituttava toisiinsa olemaan kuitenkin yhtä ja samaa, suoloilla kyllästettyä H2O:ta?

Katson myrskyä omalta jyrkänteeltäni, mutta välillä saan osani koleista tuulista ja kastelevista tyrskyistä ja odotan peläten, mistä suunnasta nousee seuraava hyökyaalto. Haluaisin nähdä vesien tyyntyvän ja tyrskyjen rauhoittuvan, mutta niin ei pitkänkään odotuksen jälkeen käy. Tunnen itseni pieneksi ja voimattomaksi. Lopulta ymmärrän, että vaikka suolaiset vedet vellovat ympärilläni, minä selviydyn pysyttelemällä kalliolla.

Päivävuoro

Ovikellon kilautus ja avaimella sisään. —Terve, hoitaja huikkaa.
Vanhus ei istu pöydän äärellä. Hoitaja astuu nopeasti huoneen puolelle ja näkee naisen pitkällään lattialla lipaston edessä. —Hei, mitä tapahtui?
—Mitä, vanhus vastaa.
—Kauanko olet ollut tässä, kysyy hoitaja tarttuessaan naista kainaloista.
—Ai, älä koske!
—Mihin sattuu? Hoitaja laskee naisen takaisin pitkälleen ja tunnustelee tämän käsiä ja jalkoja paikallistaakseen mahdolliset vammat. —Sano missä sattuu. Koskeeko selkään?
—Ai, huokaisee vanhus kun hoitaja koskettaa reiden syrjää.
—Voi olla vaikka lonkka siulta murtunut. Lähetään sairaalaan.

Hoitaja näppäilee ambulanssin numeron kyykkysillään vanhuksen vierellä. Toinen käsi silittelee naisen päätä samalla, kun hän kertoo tilanteen puhelimeen. Vanhuksen katse harhailee. Siinä on kipua.

Ovisummeri soi. Ensihoitajat ottavat tilanteen haltuun. Vanhus on heitä odoteltaessa ollut sekava eikä hoitaja saa selvää, kauanko tämä on lattialla virunut. Käyntivihko kertoo kuitenkin, että aamuhoitaja on käynyt ajallaan. Ehkä pari-kolme tuntia korkeintaan, arvelevat ambulanssin miehet. Kivunlievityksen, tutkimusten ja valmistelujen jälkeen he nostavat naisen varmoin mutta varovaisin ottein paareille.
—Hyvää matkaa, sanoo hoitaja vanhukselle. —Pikaista paranemista.
—Klipperi. Klipperi se oli, vastaa vanhus ja heilauttaa kättään porraskäytävästä lipaston suuntaan.

Laivan pienoismalli on lipaston vieressä lattialla. Sen perä on hajalla ja runko taittunut keskeltä. Sisäosista on lattialle vierinyt jotakin. Näyttävät paperikääröiltä, ihmettelee hoitaja, ja poimii muutaman. Niitä on laivan sisällä vaikka kuinka paljon. Käsin kirjoitettuja, ruutulehtiöstä repäistyjä sivuja tiukoiksi rulliksi käärittyinä. Joissakin rullissa näyttää olevan useita sivuja, toisissa vain yksi tai kaksi. Hoitaja käärii auki ensimmäisenä käsiinsä osuneen. "Matkapäiväkirja", se on otsikoitu. Itämeri, lyhyt matkakuvaus Ruotsin risteilyltä. Toisessa Pohjanmeri ja kesäinen Tanskan matka. Norjan Lapissakin on käyty, Jäämeri koettu. Miten nämä on tuohon laivaan joutuneet?

Vanhus oli vihdoin oivaltanut, että tunteet ovat totta, vaikka eivät olisikaan. Toisten ei tarvinnut ymmärtää, vain hänen itsensä täytyi. Epävarmuuden ja ahdistuksen takana oli syy. Se oli ollut hänessä aina.

Matkapäiväkirja: Karibianmeri
On risteilyn viimeinen ilta ja nousen päivällisen jälkeen kannelle. Haluan imeä itseeni lämpimän yötuulen, meren tuoksun, aaltojen kohinan. Tuskin tulen tänne enää toiste. Haluan nyt tuntea kaiken. Linnunradan vaalea vyö ja miljoonat tähdet. Tämä on ehkä kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Auringonnousut ja auringonlaskut, paratiisisaaret ja hiekkarannat. Vuoret, laaksot, lahdet ja poukamat. Maailmassa on paljon kauneutta. Mutta mikään ei vedä vertaa tälle hetkelle, kun näen tämän tähtitaivaan juuri täällä. Milky Way. Maitotie.

Pelko tuli minuun jo äidinmaidossa. Olin vielä kapaloissa, kun turvallinen maailmani särkyi. Äitini hymy muuttui kyyneliksi, hellä syli ahdistuneeksi. Yhteinen tulevaisuus yksinäisyydeksi ja kaipaukseksi. Toimeentulo muuttui selviytymiseksi ja jokainen uusi aamu taisteluksi toivottomuutta vastaan. Aika ja aavistamattomat tapahtumat. Isä oli ajanut kolarin. Siitä saakka imin äitini rinnoista jotakin kipeää, joka asettui minuun.

Mitä olen pelännyt? Menettämistä, yksin jäämistä, hylätyksi tulemista. Luulin pitkään, ettei niin saa tuntea. Sehän on kuin kiroaisi kohtaloaan etukäteen. Kuin risteilyllä miettisi koko ajan, milloin laiva uppoaa. Kuin työtä tehdessään alati arvuuttelisi, milloin saa potkut. Ei siinä ole mitään järkeä. Ei se ole totta. Ja kuitenkin on. Minun tunteeni ovat minulle totta ja osa minua. Ne piilottelevat, kiusoittelevat, tulevat esiin silloin, kun asioita ei voi itse hallita. Minulla on oikeus tunteisiini.

Epävarmuuksistani, peloistani, ahdistuksistani ja heikkouksistani huolimatta Linnunrata antaa galaktisen valonsa tänäänkin säteillä maailman kaikkien valtamerten yllä. Imen valoa omaani ja yhä elän.

Hoitaja siivoaa terävät säleet kukkakuvioiselta matolta. Niitä on tiikkisiä, mahonkisia ja kuusipuisia.

Palautelomakkeella voit kertoa halutessasi yksityisesti, mitä mietteitä juttu herätti. Facebook- tunnuksilla lisätty kommentti näkyy muille Facebook-käyttäjille omalla Facebook-nimelläsi.