Tämä aiemmin julkaisematon tekstini on muutaman vuoden takaa. Keväinen kaamosmasennus tuntuu havaintojeni perusteella olevan paljon yleisempää kuin tilastotietojen mukaan. Ehkäpä me ilmiön kausiluontoisuuteen tottuneet tulemme jo toimeen oireidemme kanssa ilman asiantuntija-avun puoleen kääntymistä - jolloin emme päädy myöskään tilastotietoihin.

Hulluutta vai hurmiota? 

Päivä on jo pidentynyt, mutta harmaus on asunut täällä viikosta toiseen. Pilvet eivät koko alkuvuonna ole väistyneet auringon tieltä hetkeksikään – siltä ainakin tuntuu. Ilmatieteenlaitos tilastoi aurinkotuntien sijasta minuutteja. Lähestyvän kevään ensimmäinen merkki viipyy.

Valo on hyvä asia. Sitä kaivataan, siitä nautiskellaan ja saadaan energiaa. Se on elämän ehto, sillä koko vuodenkierto ja kasvukausi määrittyvät lopulta valon mukaan. Kaikkihan siitä hurmaantuvat, kevään valosta, eikö vain?

Katse kohti kalenterikevättä

Eräänä aamuna avaan silmäni ja huomaan sen heti: valo on tänään erilainen. Kaihtimet ovat kiinni ja huone vielä hämärä, mutta jokin sen paljastaa. Heijastus seinälle kiinnitetyn peilin hieman pölyisessä pinnassa? Kasvoilleni lankeava lähes huomaamaton kajastus kaihtimen säleiden olemattomasta rakosesta? Vai vain aamuisen hämäryyden erilainen sävy, erilainen kuin eilen tai edellisinä viikkoina? Hermosoluissani tapahtuu sähkökemiallinen reaktio, joka syöttää tietoisuuteeni ajatuksen: valo, kevät.

Alakoulussa opetettiin, että Suomessa kevätkuukausia ovat maalis-, huhti- ja toukokuu. "Maaliskuu maata näyttää, huhtikuu humahtaa", loruiltiin. Silti jo vuoden ensimmäinen aurinkoinen päivä saa ajatukset lähestyvään kevääseen, vaikka elettäisiin vasta tammi- tai helmikuuta. Onhan valo näkyvin osa vuodenaikojen vaihtelua. Järki kyllä ymmärtää, että oikeastaan vielä on talvi, mutta kun silmät aistivat valkealta hangelta heijastuvan kirkkauden, sielu siirtyy jo kevääseen.

Samalla kun iloitsen siitä, että olemme taas kerran kahlanneet läpi kaamoksen ja pitkien pesäpäivien, selvinneet yli talven selän ja kuljemme kohti kesää, on pikkuruinen käpylisäke aivoissani hieman hämillään. Koko pitkän syksyn ja talven se on pimeyden sanelusta vapauttanut unihormoneja niin, että olen nukkunut yöni hyvin.Nyt sen reseptorit ottavat vastaan lisääntyvän valon synnyttämän uudenlaisen hermoimpulssisarjan. Valon kuuluu hillitä melatoniinin eritystä. Mutta tässä valossa, tässä kirkkaudessa; minkä verran, millä välittäjäaineilla, epäröi käpylisäkkeeni.

Koko maapalloa hallitsee kaksi valon vaihteluun perustuvaa rytmiä: vuorokaudet ja vuodenajat. Ihmiset ja useimmat eläimet – jopa kasvillisuuskin – reagoivat vähenevään tai lisääntyvään valoon. Valo vaikuttaa aivojen välittäjäaineisiin ja umpirauhasten hormonituotantoon. Pohjolassa asuvien mielialaa säätelevät hormonit reagoivat syksyisin niin, että kesäaikainen aktiivisuus muuttuu vähitellen hämäränhyssyttelyksi ja unentarvekin lisääntyy. Pimeä syys- ja talvikausi on lähes kolmannekselle suomalaisista ainakin jonkinasteisen kaamosväsymyksen tai jopa vakavaksi luokiteltavan masennuksen aikaa.

Noin yhden prosentin aivokemia reagoi kuitenkin epätyypillisesti keväisin, valon lisääntyessä. Oireet ovat depressiolle tyypilliset: alakuloisuutta ja surullisuutta, ahdistuneisuutta, toivottomuutta. Asiat eivät kiinnosta eikä mikään tunnu miltään. Unihäiriöt, väsymys ja keskittymisvaikeudet alentavat työkykyä. Pahimmillaan mieltä alkavat hallita itsetuhoiset ajatukset.

Valo villitsee välittäjäaineet

Eräänä pakkasyönä on täysikuu. Taivas on tähtinen ja kuun valossa näkisi lukea. Yritän asettua vuoteeseeni mukavasti, mutta kuu katsoo minuun ja pyytää: "Pitäisitkö tänä yönä minulle seuraa, valvoisitko kanssani aamunkoittoon". Ja minä valvon ensimmäisen yöni. Tämä typerä adrenaliini, joka luulee, että taivaan öinen kirkkaus on minulle uhka, leviää verenkiertooni ja valmistaa minua olemattomaan taisteluun.

Kevättalvisten öiden pimeys ja aurinkoisten päivien kirkkaus muodostavat parin, jota aivojen on hankala käsitellä. Kun unta säätelevän melatoniinin ja mielialaa säätelevän serotoniinin tasot menevät sekaisin, on nukahtaminen vaikeaa. Elektronisten laitteiden sininen valo ennen nukkumaan menoa sekoittaa käpyrauhasta, mutta yhtä hyvin sen voi tehdä talvinen kuutamo. Stressihormonit vievät tuolloin kehon hälytystilaan, kun se ei saa riittävästi syvää, palauttavaa unta. Syntyy unettomuuden kierre.

Päivällä olen alakuloinen, väsynyt ja itkuherkkä. Aloite- ja keskittymiskykyni ovat kateissa eikä työskentelystä tule mitään. Aurinko paistaa kirkkaasti ja ulkoilusää on mitä mahtavin. En jaksa pukeutua ulkovaatteisiin. En jaksa edes harjata hampaitani.

Periaatteessa olon pitäisi tuntua paremmalta, kun valo lisääntyy. Valo on aina yhdistetty elämään, lisääntymiseen, energiaan ja iloon. Aurinkoa on palvottukin, muistattehan: Ra ja Osiris, Helios ja Apollon. Silmien kautta tulviva valo aiheuttaa aivoihin hormonimyrskyn. Suurin osa ihmisistä virkistyy ja muuttuu positiivisemmaksi. Toiset ihastuvat ja rakastuvat. Syksystä saakka masentuneenkin vointi yleensä paranee kevättä kohti.

Joidenkin elimistö reagoi päinvastoin. Sekä kaamos- että kevätmasennus yhdistetään vuodenaikojen mukaan muuttuvan valon määrään ja oireetkin ovat pitkälti samat. Taustalla on kuitenkin eri mekanismit ja siksi niihin sairastuvat eri ihmiset.

Rakastan aurinkoa ja valoa. Silti lisääntyvä kirkkaus mustaa mieltäni. Aamut ovat vaikeita; jos herään, herään hitaasti. Uusi päivä ei tuo elämäniloa, vaan alakuloa. Usein tuntuu, etten herää ollenkaan. Tassuttelen päiviä pyjamassa. Kuuntelen musiikkia, yritän keskittyä elokuvaan, vaihdan romaaniin ja lopulta selailen sivuja mitään näkemättä. En pysty keskittymään. Ulkoisesti kaikki on hyvin. Oloni on ristiriitainen. Aurinko on kirkas ja lämmittää.

Pimeän ajan masentuneisuus on kausittainen, oirekuvaltaan yleensä lievä tai keskivaikea masennustila, joka helpottaa pimeyden taittuessa. Oireet saattavat kadota jo viikon, parin aurinkoloman aikana ja pysyä poissa kevääseen saakka. Kirkasvalolampun käytöstä syksyisin ja ulkoilusta päivän valoisimpaan aikaan on joillekin apua. Toki oireet voivat olla niinkin vaikeita, että pelkästään toimintakyvyn ylläpitämiseen tarvitaan lääketieteellistä ja terapeuttista tukea.

Keväinen masennuksen syveneminen taas on tyypillistä pitkäaikaista masennusta sairastaville: valo pahentaa oireita ja sen seurauksena mm. itsemurhat lisääntyvät. Koska kevätmasennusta esiintyy eniten alueilla, joilla valoisuuden vaihtelu vuodenaikojen välillä on suurinta, on tutkimustyötäkin tehty eniten juuri valoon reagoivien kehon mekanismien parissa. Päivänvalon lisääntymisen myötä lyhenevä uni on joskus tulkittu jopa keväisen masennuksen syyksi, ei sen oireeksi.

Mistä mielihyvää masentuneelle?

Mielihyvä on hukassa. Selviydyn välttämättömistä arkiaskareista jotenkuten, vähemmän tärkeä jää sivuun. Puoliso yrittää piristää värikkäällä tulppaanikimpulla: "Koska olet niin alakuloinen", sanoo. Tiedän olevani ilahtunut, mutta se ei tunnu miltään.

Edes musiikki, laulu tai soitto eivät resonoi minussa. En jaksa nauraa. Aiheita hymyyn on vaikea löytää, kun ahdistus ja epävarmuus vääristävät ajatuksiani. Valo lisääntyy, mutta luulen, ettei minussa eikä elämässäni ole mitään valoisaa, tuskin koko maailmassa. Tiedostan ajatukseni, mutta en tunnista niitä omikseni. Joinakin päivinä – ja etenkin öinä – tuntuu kuin päässäni olisi avaruuden musta aukko, minne kaikki hyvä katoaa. Hulluko olen?

Uusiutuva kevätmasennus on syytä ottaa vakavasti, vaikka se onkin pienemmän kansanjoukon sairaus kuin syksyinen sisaruksensa. Masentuneen työkyky on väistämättä alentunut ja elämänlaatu heikko. Ympärillä olevat ymmärtämättömät ihmiset voivat aiheuttaa lisäpaineita; onhan vaikeaa tajuta, että toinen voi olla masennuksen takia voimaton samaan aikaan, kun oma energisyys vain lisääntyy. Vajaakuntoinen kausi on pitkä, jos oireilu alkaa jo keväthankien aikaan ja loppuu ehkä vasta juhannuksena. Kukapa ei ottaisi mieluummin valoa ja hurmiota kuin valoa ja hulluutta, jos voisi valita?

Masennuslääkkeillä säädellään yleisimmin serotoniinin, dopamiinin ja noradrenaliinin tasoja. Välittäjäaineiden kemiallinen tasapainottaminen korjaa keskushermoston tiedonkulun katkoksia ja vääristymiä. Aivojen ja hermoston, umpirauhasten, hormonien ja välittäjäaineiden kokonaisuus on kuitenkin monimutkainen. Kaikkia kevätmasentuneita ei lääkehoitokaan auta. Kärsivällisyyttä koetellaan niin hoidon alussa kuin oireiden helpottuessakin. Lääkityksen aloitusvaiheessa voi esiintyä haittavaikutuksia. Hoitovastetta voi joutua odottelemaan jopa viikkoja. Toisaalta oireiden helpottaessa on maltettava jatkaa lääkitystä riittävän pitkään sairauden uusiutumisen ehkäisemiseksi. Toistuvasti kevätmasennukseen sairastunut voi hyötyä jatkuvasta lääkityksestä ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa. Pätevän terapeutin avulla on myös mahdollista oppia uusia ratkaisuja ja asenteita, jotka valmistavat tuleviin keväisiin ja niiden räjähtävään valoon.

Hulluuden rajalta hurmioon

Erään kerran, kun jaksan hiukan ulkoilla, näen peltoaukealla ja lähimetsässä kansanperinteen mukaiset luonnonmerkit, joista tiedän, että jäät lähtisivät tänä vuonna keskimääräistä aikaisemmin. Tolkutan itselleni, että oikea kevät on täällä aivan pian, vain muutaman viikon päässä. Kunhan järvi vapautuu, sitten se toden teolla alkaa. Pian päästään pihatöihin ja kasvihuonetta laittamaan, odotahan vain. Kyllä se tulee.

Arkinen elämä on täynnä rutiineja. Masentuneen kannattaa yrittää pitää kiinni rutiineista niin paljon kuin voimavarat antavat myöten. Rutiinit tuovat turvaa ja järjestystä. Askareet, ulkoilu, käsityöt saattavat olla juuri sitä, mikä viestittää keskushermostolle aikaansaamisen tunteen - siksi sellaista pientä puuhastelua usein sanotaankin "hermolevoksi". Masentunut huomaa olevansa itseensä tyytyväinen, kun näkee käsissään syntyneen jotakin näkyvää, vaikka pientäkin. Sen jälkeen on helpompaa ottaa seuraava askel.

Juuri kun luulen, että tämä keväinen hulluus uuvuttaa minut, alankin huomata, että parempia päiviä on jo enemmän kuin huonoja. Pesen hampaani, käyn suihkussa. Pukeudun ja lähden kävelylle. Hoidan asioita ja kykenen olemaan yhteyksissä ihmisiin. Lumi sulaa ja aurinko lämmittää. Valon kovuus on taittunut. Käpyrauhasenikin alkaa olla tolkuissaan ja antaa minun nukkua keskeytymättömiä öitä.

Minun kevääni on vihdoin tässä, kun järvi huhtikuussa aukeaa. Samaan aikaan ja siitä lähtien ilmestyvät leskenlehtien keltaiset pilkut teiden varsille, sinivuokkojen väriläiskämättäät metsälöihin, krookukset ja narsissit pihamaille, nopeasti pullistuvat silmut puihin ja pensaisiin. Linnut aloittavat kevätlaulunsa. Aurinko antaa nyt valonsa ja voimansa koko luomakunnalle ja kohtelee minuakin pehmeämmin. Valo resonoi ja olen – ehkä hullu, mutta vihdoin – hurmiossa.

Palautelomakkeella voit kertoa halutessasi yksityisesti, mitä mietteitä kirjoitus herätti. Facebook- tunnuksilla lisätty kommentti näkyy muille Facebook-käyttäjille omalla Facebook-nimelläsi.