Seuraavan tekstin kirjoitimme yhdessä äitini kanssa kesällä 2021 Suomen Sukututkimusseuran Sukutarinakilpailuun. Kilpailussa emme sijoittuneet kärkijoukkoon, mutta mielestäni tarina on silti hyvä. Äidin muistot ja niiden tarkka ja eloisa kuvailu palauttivat omaankin mieleeni jo unohtamiani asioita lapsuusvuosilta..

Äidin kirjoittama alkuperäinen kertomus on iloinen ja valoisa. Loppuun lisäämäni epilogi muuttaa kertomuksen sävyn astetta traagisemmaksi, ja sisältäähän sukumme tarina tuon suuren tragedian, josta en itsekään voi liikuttumatta kirjoittaa. Suosittelen, että jos et ole valmis vuodattamaan muutamaa surun kyyneltä ja haluat säilyttää entisajan heinätalkoiden helteisen kepeän tunnelman, niin jätä epilogi lukematta.

Kuva on peräisin "Nato-Nappulan" eli Tuiren arkistoista ja arviolta vuodelta 1957 tai 1958.

​Helppoa kuin heinänteko

Maalaistalossa oli läpi vuoden paljon työtä niin viljelyksien ja kotipuutarhan kuin eläinten ja tupatöiden parissa. Tilalla asuivat meidän lisäksemme appivanhemmat sekä Nato-Nappula eli mieheni nuorin sisko, ja pian meillekin syntyi omia lapsia. Olin tottunut tekemään työtä ja valmis oppimaan uutta. Elämä maaseudulla ei ollut tuohon aikaan kovin helppoa, mutta jälkikäteen ajatellen nuo vuodet nuorena vaimona opettivat minulle paljon tärkeää elämästä.

Heinäkuu 1961

Kun tuli heinäkuu, olivat päivät helteestä kuumia ja yöt unesta raskaita. Joskus toivoimme pientä vilvoittavaa tuulenvirettä. Mutta helteelläkin oli tehtävä työt.

Isännällä oli jotain mielessään, kun hän lähti pellonpientareita kävelemään. Omien lypsyaskareitteni lomassa saatoin silmäkulmasta huomata, kuinka hän pysähtyessään poimi ojanpenkalta kypsän ja makean mansikan ja heitti sen suuhunsa. Sitten katse kääntyi tarkkaavaisena yli peltojen; jokohan heinä olisi kypsää korjattavaksi. Tarkka silmä näki, oliko heinä jo heilimöinyt eli kukkinut ja toisaalta, ettei pääsisi liian vanhaksi. Silloin korsi muuttuisi kovaksi eikä elikot tykkäisi sellaista pureskella.

Vanha kansa sanoi, että "Hermannilta heinään", joten aika, 12. heinäkuuta, olikin jo lähellä. Iltasella Isäntä viritteli valmiiksi traktorin perään niittokoneen. Sehän olikin monimutkainen härveli, jonka kiinnittämiseen tarvittiin monenlaista pulttia ja sokkaa. Yritin olla apuna, mutta silti hommassa meni hyvä tovi, olihan harmaa Massey-Ferguson, Pikku-Verkku, koneineen talossa vielä varsin uusi peli.

Seuraavana aamuna varhain päästiin heinää kaatamaan. Niittokone raksutti säntillisesti helteisellä pellolla ja tuore heinä tuoksui. Traktorin pukilla istuva kultatukkainen Isäntä oli porottavan auringon armoilla ja pyyhkäisi vähän väliä hikeä otsaltaan. Mutta heinä asettui luo'olle sieviin riveihin, joista se olisikin sitten mukava mättää seipäille, kunhan olisi tarpeeksi kuivunut.

Sitä luokoa piti tietenkin käydä välillä pöyhimässä, että kuivuisi nopeammin. Pöyhimiseen oli oma koneensa, joka vaihdettiin traktorin perään niittokoneen tilalle. Nyt katseltiin taivaalle ja toivottiin, ettei vain sadepilviä näkyisi eikä ukkoskuuroja osuisi kohdalle. Hyvällä poudalla karho olisi tarpeeksi kuiva parissa-kolmessa päivässä.

Talkoopäivä

Heinien seipäille laitto oli kova työ ja sille päivälle kutsuttiin talkooväkeä apuun. Kutsu kiiri niin naapureille, ystäville kuin sukulaisillekin, ja tulihan heitä. Isäntä ajoi seipäät pellolle traktorillaan heti aamusta ja väkeä alkoi kerääntyä paikalle hankoineen, haravoineen. Vanha emäntä jäi tupamieheksi huolehtimaan väelle ruokaa ja kahvia. Vauvan, esikoisemme, otin mukaan pellolle, tyttö sai siellä nukkua seipään varjoon työnnetyissä vaunuissaan ja käväisin hänet ruokkimassa ja kuivittamassa heinänteon lomassa, tarpeen mukaan.

Seipäitä alkoi pian nousta riveihin ja seivästäjät ryhtyivät niiden välissä hikiseen työhönsä. Hangoilla mätettiin heinää tasaisesti molemmin puolin, jotta muotoutuisi muhkea seiväs eikä jäisi toispuoleiseksi. Talkooväen pienimmät toimivat kalikkapoikina, jotka kuljettivat säkistä kalikoita eli puisia tappeja seivästäjille aina kun kalikkaa huudettiin. Kalikoita laitettiin seipäässä oleviin reikiin estämään heinien valuminen maahan asti ja jättämään heinille tuuletustilaa, niin kuivuisivat paremmin. Viimeisinä kulkivat perässä vanha isäntä, jonka askel oli jo hidas, ja hänen lisäkseen jotkut nuoremmat haravoineen kokoamassa seivästäjiltä jääneet rippeet, ja ne nostettiin lopuksi seipään kärkeen hatuksi.

Pellolle oli varattu juotavaksi makeata mehua ja raikasta kaivovettä, mutta ruoka-aikaan pidettiin tauko ja käytiin tuvalla syömässä. Tarjolla oli lempeästi muhitettua, tuhtia keittoa. Asiaankuuluvat lisukkeet olivat ruisleipä ja voi sekä maito, piimä ja kotikalja. Maittavan ruoan jälkeen miesväki kellahti ruokalevolle puiden varjoon pihakarkealle. Vanha emäntä ja minä emme joutaneet lepäilemään, vaan hoidimme aterian jäljiltä tiskit.

Myöhemmin kahvitauolle vanha emäntä toi kopassa kahvit, nisut ja piirakat pellolle. Kahvit oli jo tuvassa kaadettu valmiiksi annoksiksi puolen litran lasipulloihin, lisätty sekaan maidot ja sokerit ja sujautettu pullot puhtaisiin villasukkiin, jotta juoma pysyi lämpimänä. Siinä ne kahvit sitten juotiin ojan penkalla tai seipään varjossa istuskellen. Hyvää kahvia nauttiessa tarinoitiin samalla mitä milloinkin; joskus muistui mieleen joku kylän juorukin.

Iltaan mennessä muodostui pelloille heinäseipäistä komeat rivit. Väki oli väsynyttä, mutta onnellista saatuaan työn päätökseen ja yöllä uni maittoi.

Heinänajo

Seipäillä heinä sai olla kaksi tai kolmekin viikkoa riippuen siitä, miten sää suosi. Sopivan korjuuhetken Isäntä tarkasti työntämällä paljaan käsivartensa seipääseen läpi heinien; kouraa siellä seipään sisuksissa rutistellessa kuului kuivasta heinästä heleä ratina. Jos ei heinä vielä kahissut vaan tuntui nahkealta kuin löyhä löylyn henki, piti se jättää vielä kuivamaan.

Heinäsarrain sijaitsi mäellä talon pihapiirissä, navetan läheisyydessä. Se oli suuri ja korkea, pärekattoinen rakennus, jonka päädyssä oli leveät pariovet. Seinät oli rakennettu laudasta niin, että idän ja pohjoisen puolella ne olivat tiiviit ja suojaavat, mutta etelään ja laskevan auringon suuntaan laudoitus oli jätetty harvemmaksi. Näin lato tuulettui ja sinne säilöttävät heinät pysyivät raikkaina eivätkä homehtuneet.

Traktorin perässä oli nyt kärry, jonka laitoja oli hieman korotettu. Yritimme tehdä kuormista mahdollisimman suuria, jotta korjuu sarraimen suojiin sujuisi rivakasti. Tähän työhön ei tarvittu väkeä yhtä paljon kuin seivästämiseen. Urakka sujui, kun yksi oli kuskina ajamassa traktoria, pari tai muutama hankomies mättämässä heiniä seipäiltä kärryyn ja joku vielä kärryssä kuorman päällä tasoittelemassa ja tallomassa lastia. Tallojan tehtävä olikin melkoisen tärkeä. Kuorman päällä oleva vastasi nimittäin siitä, että kuormasta tulisi tukeva ja se kestäisi kyydissä perille saakka; ajourat pellolta sarraimelle olivat mutkaisia ja muhkuraisia, eikä levinneen kuorman kokoaminen uudelleen ojasta tai pientareelta ollut kenestäkään mukavaa. Kerran pääsi käymään niin, että kuorma levisi kesken ajon, ja silloin Isäntä kyllä hieman hermostui.

Kun sarraimelle päästiin, piti kuskin peruuttaa traktori peräkärryineen taitavasti pariovista sisään ja sitten ryhdyimme ripeästi kuorman purkuun. Taas heiluivat miehet ja hangot. Heinä pöllysi ja paikalla olleet sukulaislapset komennettiin heinäkasan päälle polkemaan ja pomppimaan. Näin hekin saivat tehdä omasta mielestään tärkeän työn, kun kasa hieman tiivistyi ja heinät saatiin näin hyvin mahtumaan latoon. Hyvänä heinävuonna lato tulikin täyteen aivan ääriään myöten.

Joka kuorman jälkeen viskottiin heinien sekaan muutama kourallinen karkeaa suolaa. Rapse vain kävi, kun Isäntä heitteli heinäsuolaa kaaressa kuorma kuorman jälkeen korkeammaksi kohoavaan kasaan. Suola paransi heinien säilyvyyttä ja varmaan maistuikin heinä näin eläimille paremmin.

Kun korjuupäivänä vielä saunan jälkeenkin tuntui siltä, että sieraimissa tuoksuu heinä, ja kaikki lihakset ovat työstä uupuneet, on niin hyvä kellahtaa yläkerran kammarissa viileisiin lakanoihin ja vaipua illan raukeuteen. Kaikki maatilan työt eivät ole sellaisia, joissa näkisi kättensä työn tulokset heti: viljelijä odottaa kylvöstensä itämistä, kasvua ja sadon valmistumista viikkojen ja kuukausienkin ajan. Tänä kesäntuoksuisena iltana, kun näen kuivia, kultaisia heiniä vielä sulkiessani silmäni uneen, on jotenkin niin hyvä olla. Heinänteko on saatu päätökseen. Ensi vuonna taas uudelleen.

Epilogi

Kaksi vuotta myöhemmin kävelen pellonpiennarta ja katselen yli sarkojen; jokohan heinä olisi valmis korjattavaksi. Taapero tepastelee perässäni, poimii pientareelta kypsän mansikan ja pistää sen suuhunsa. Sitten hän kultaiset hiukset heilahtaen kääntää katseensa kohti taivaalla purjehtivia poutapilviä, tähyilee tovin ja tokaisee: "Miss se miu isi oikee on ko en mie nää sitä missää?" Pyyhkäisen silmiini kihoavat kyyneleet kämmenselkääni ja puristan sylissäni olevan pienokaisen tiukempaan otteeseen.

Olen 24-vuotias ja nyt olemme tilalla jäljellä vain me neljä naista: minä, alle 3-vuotias esikoiseni, tyttövauva sekä anoppi. Vanha isäntä on nukahtanut pois alle 60-vuotiaana sairauksiin uupuneena. Vain vuotta myöhemmin koemme toisen menetyksen, kun oma rakas Isäntäni menehtyy yllättäen liikenneonnettomuudessa vain 27-vuotiaana. Miten selviäsimme, miten pärjäisimme, miten jaksaisimme?

Nämä pellot, joita Isäntä on rakastanut ja opettanut minutkin rakastamaan, antaisivat meille toimeentulon vielä vuosikymmenen. Niillä kasvaisi heinää, joka heilimöisi aikanaan, jonka itse kaataisin luo'olle ja pöyhisin karholle juuri niin kuin Isäntä oli opettanut. Käteni tietäisi, milloin heinäseiväs on korjuukuiva ja miten suola heitetään laajassa kaaressa sarraimen suojiin. Tyttäreni pomppisivat heinäkasoissa ja hekin rakastaisivat tätä kultaisen heinän kesänkypsää tuoksua, juuri niin kuin heidän isänsä rakasti ja niin kuin minä itse tulen iäti rakastamaan.

Palautelomakkeella voit kertoa halutessasi yksityisesti, mitä mietteitä juttu herätti. Facebook- tunnuksilla lisätty kommentti näkyy julkisesti omalla Facebook-nimelläsi.