Muistot ja musiikki. Ne liittyvät toisiinsa niin monin tavoin. Musiikki voi esimerkiksi palauttaa mieleen jonkin tapahtuman tai tunnetilan, ihmisen, paikan tai elämyksen. Yleensä musiikin kautta kerrotaan jokin tarina, mutta tällä kertaa elämämme tositarinoiden kautta mielessäni alkoiva soida liikuttavat laulut lapsuuteni ajoilta..
Tämä aiemmin julkaisematon tekstini on muutaman vuoden takaa. Keväinen kaamosmasennus tuntuu havaintojeni perusteella olevan paljon yleisempää kuin tilastotietojen mukaan. Ehkäpä me ilmiön kausiluontoisuuteen tottuneet tulemme jo toimeen oireidemme kanssa ilman asiantuntija-avun puoleen kääntymistä - jolloin emme päädy myöskään tilastotietoihin.
Inspiroiduin tähän eräässä mielessä "kokeelliseen" tekstiin Georges Perecin teoksen "Häviäminen" vuoksi. Tosin en vielä ole kyseistä nidettä edes lukenut! Teokseen liittyy kuitenkin eräs kirjoitustyylillinen erikoisuus, minkä syvin olemus tuntui niin omituiselle, että sitä oli ryhdyttävä käyttämään pelkästään selvittääkseni, onnistuisiko se....
Teksti on vanha. Hahmojen esikuvat ovat oikeita ihmisiä, mutta toista heistä ei enää ole ja toinenkin on jo aikuinen, kahden lapsen isä. Tuleeko hänen omista lapsistaan yhtä innokkaita kalamiehiä kuin hän oli pienenä? Saa nähdä!
Melkein tarkalleen kymmenen vuotta sitten, 24. lokakuuta vuonna 2012, olen laatinut seuraavan tekstin Nazim Hikmetin ajatelman pohjalta Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen lyhytterapiatutkimuksen harjoitteena. Samat ajatukset allekirjoitan tänäkin päivänä.
Osallistun kesälomani aikana kirjoittajakurssille verkossa. Kurssin ensimmäiseen harjoitukseen etsittiin inspiraatiota summittaisesti eri kirjoista poimituista sanoista. Tämän tekstin lähtösanat ovat: paha omatunto, pitää huumorintajua tallella, koukista jalkaterät ja jännitä vatsalihaksia. Yhtä tyhjän kanssa - mutta mielenkiintoista!
Novelli kiinnostaa minua kirjoituksen muotona eniten. Juuri lukemani unkarilaisen István Örkéneyn novellikokoelma avasi tuohon lajiin aivan uuden ulottuvuuden.
Kesäistä tunnelmaa keskelle talvea. Näin alkoi eräs rakkaustarina.
Seuraavan tekstin kirjoitimme yhdessä äitini kanssa kesällä 2021 Suomen Sukututkimusseuran Sukutarinakilpailuun. Kilpailussa emme sijoittuneet kärkijoukkoon, mutta mielestäni tarina on silti hyvä. Äidin muistot ja niiden tarkka ja eloisa kuvailu palauttivat omaankin mieleeni jo unohtamiani asioita lapsuusvuosilta..
Pieni pisaroiva teksti tännekin pitkästä aikaa. Voi viedä ajatukset joko Euroopan ankariin tulviin tai omiin sisäisiin syövereihin - tai sitten johonkin ihan muuhun.
Meret, järvet, joet, lähteet - vesi on kautta aikain ollut ja tulee aina olemaan monen taiteilijan inspiraation lähde.
Erästä toista vanhaa tekstiä etsiessäni törmäsin tähän jo unohtamaani tarinaan, jonka olen kirjoittanut todella kauan sitten. Ehkäpä tämäkin katsoo ansaitsevansa tulla julki, vaikka vähän omituinen onkin.
Tämä vanha, nytkin ajankohtaan sopiva, pieni tunnelmakuva syntyi kerran mökin ikkunasta ulos katsellessa.
Mistä kertovat nämä vuosikymmenten takaiset, kauniilla käsialalla riimitellyt tervehdykset ja toivotukset?
Joskus voi juuriaan etsiä vaikkapa vanhoista valokuva-albumeista.
Luulen, että käytin tämän runon tuottamisessa silloista - vuoden 1983 - käsitystäni tajunnanvirtatekniikasta. Se sopikin ajankohtaan, jolloin olin juuri päättämässä koulua ja astumassa työelämään, ja samalla omaan itsenäiseen elämääni. Se ajatusten virta! Kun maailma on suuri ja avoin. Mitä vain voi tapahtua!
Mitä tapahtui, kun superkuu nousi taivaalle koronakeväänä 2020.
Japanilaiset tanka- ja haiku-runomitat ovat viehättäneet minua jo nuoruudessa. Ajatelmiani ja tunnelmiani on rytmittynyt näihin 17- ja 31-tavuisiin, 3-5 -rivisiin, sanoiksi maalattuihin kuviin useiden vuosikymmenten aikana.
Tämä teksti syntyi syksyllä 2017, kun Sysmän kirjakyläyhdistys osallistui Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaan kirjoituskilpailulla. Totta puhuen - jutun ensimmäisen lauseen olin keksinyt jo kymmeniä vuosia aiemmiin, mutta silloin se ei vielä löytänyt oikeaa paikkaansa. Tällä jutulla tuli kilpailun voitto.